Oivallus muiden kannattelusta
Anu Bouquet 
Itsensä rakastaminen ei ole helppoa. Sitä luulee, että on oppinut ja osaa jo, kun oivaltaakin, että en vielä osaakaan tätä. Olla kannattelematta muita
Henkisyys on hyvin pitkälle matkaa itseen. Itsensä syvempään ymmärtämiseen, omien toimintamallien ymmärtämiseen, menneisyyden ja muiden ihmisten vaikutuksen ymmärtämiseen. Koskaan ei ole liian vanha tai nuori oivaltamaan asioita itsestään.
Olen vuosien mittaan kasvanut ujosta, hiljaisesta, kiltistä tytöstä aikuiseksi naiseksi, joka osaa arvostaa ja rakastaa itseään jo aivan eri tasolla. Silti, yhä edelleen törmään asioihin, että ei ole totta, enkö ole vieläkään työstänyt tätä juttua vieläkään pohjamutia myöden pois. Toki, universumi heittää eteemme kokemuksia ja oppiläksyjä niin kauan, että olemme jonkin asian sisäistäneet.
Kuten minulla näkyväksi tulemisen. Luulin, että en pelkäisi sitä enää. Ennen vanhaan pidin sydän kurkussa esitelmää, unohtaen kaiken, peläten, että kaikki näkevät miten jännitän. Nykyään pidän suvereenisti luentoja isommallekin porukalle rennosti ja saatan jopa nauttia siitä. Voin vetää naisten piiriä, kertoa omista tunteistani ja kokemuksistani, mikä oli ennen täysin ennenkuulumatonta. Siinä oli muuri vastassa. Ja nyt ei enää ole. Eli paljon olen kasvanut ja mennyt eteenpäin.
Silti, oivalsin eilen, että edelleen pelkään vieväni liikaa tilaa. Kuormittavani muita. Entä, jos ei ystäväni jaksakaan kuunnella? Jos hän on kuormittunut, eikä jaksa kuunnella pieniä murheitani? Mikä edes on pieni murhe? Pitääkö murheiden olla isoja, että niistä voi kertoa läheisille? Ettei vaan kuormita? Oivalsin, että olen näin ajattelemalla ottanut vastuun toisen hartioilta. Toiminut jälleen kannattelijan roolissa, edes kysymättä vastapuolelta, voisiko hän kuunnella minua. Ja itse asiassa, aikuinen ihminen on itse vastuussa tunteistaan. Ja siitä, että kertoo, jos ei jaksa nyt kuunnella minua ja murheitani. Olen siis tahtomattani tuominnut toisen, hieman provosoiden sanottu, mutta tuominnut hänen kapasiteettinsa kuunnella minua ja olla aidosti läsnä ystävänä. Oli niin hevi oivallus, että nosti kyyneleet silmään.
Ja edelleen, vaikka olen itseni rakastamisen kanssa niin paljon työskennellyt, se nosti esiin ajatuksen, että minun on edelleen arvostettava ja rakastettava itseäni enemmän. Niin paljon, että uskallan avoimesti, rehellisesti ja läsnä ollen kertoa itsestäni ja omista asioistani. Ihan niistä pienistäkin murheista, tai iloista. Ilman, että otan vastuuta toisen reaktioista tai tunteista tai jaksamisesta. Ilman, että kannattelen häntä edes tietämättä tilannetta. Tulla näkyväksi ajatuksineni, murheineni ja tarpeineni, kokonaan ja aidosti. Tulla näkyväksi.
Osaatko sinä kertoa avoimesti ja rehellisesti asioistasi läheisillesi, uskoen, että tulet kannatelluksi? Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa:)
Lämmöllä,
Anu
Categories: : avoimuus, henkisyys, kannattelija, muiden kannattelu, oivallus, rakkaus, selflove